Takapakkia projektiin

Hohhoijaa,

Tämä viikko on ollut täynnä onnistumisia ja innostumisia, mutta toisaalta viikkoon on myös kuulunut hurja määrä takapakkia ja kiputiloja. Negatiivisilla asioilla on tapana pilata ja haudata alleen kaikki hyvät ja positiiviset kokemukset ja niin kävi minullekin tällä viikolla.

Tiistaina bloggailin siitä, miten olen syönyt sanani ja lähtenyt lenkille ja siitä, miten hyvältä ensimmäinen 7,3 km lenkki tuntui ja miten kevyt askel lopulta oli. Minulla lenkkeilyyn ovat yleensä kuuluneet myös polvikivut, jotka johtuvat mahdollisesti virheellisestä askelluksesta tai mahdollisesti noista ikivanhoista lenkkareista. Joka tapauksessa pieniä kipuja on aina ollut, mikä on yleensä ollut loppujen lopuksi se syy, miksi olen parin lenkin jälkeen manannut koko lajin syvimpään helvettiin. Olen kuitenkin oppinut työntämään nämä pienet "normaalit" kivut ajatuksissani taka-alalle. Niitä nyt vain on. Maanantaina hiukan jo uskalsinkin onnitella itseäni, koska kipuja oli todella vähän ja ne eivät jääneet vaivaamaan lenkin jälkeen. Keskiviikon lenkin jälkeen polvi kuitenkin kipeytyi ihan tosissaan. Lenkin aikana kipuilu alkoi olla jo tavallista voimakkaampaa, mutta koska olin matkassa ilman puhelinta, minun oli vain raahauduttava kotiin keinolla tai toisella. Loppu ilta ja varsinkin seuraava yö kului kivuista kärsien. Aamulla kivut olivat enemmän tai vähemmän poissa, mutta lähtiessäni yliopistolle ja hypellessäni rappuset alakertaan, kivut palasivat yhtä kovina kuin edellisenä iltana. Ja arvatkaa vaan, olivatko luentoni yliopiston mäellä ylämäen ja piiiiiitkien rappusten päässä. Kyllä vain. Ja luentosali oli vielä kaiken lisäksi yläkerrassa, joten: lisää rappusia, jipii!

Eilinen vapaapäivä rauhoitti tilannetta jonkun verran. Illalla tosin kauppareissun jälkeen kotiin kävellessäni huomasin kipujen jälleen palaavan, mutta yritin työntää ne pois mielestäni.  Sitten se tapahtui ensimmäisen kerran: polvi meni tavallaan lukkoon ja kipu oli aivan järkyttävä. Oli aivan sama, yrittikö polvea suoristaa vai koukistaa, helvetin lieskat polttelivat jokatapauksessa niveltä. Kipu sijoittui tällä kertaa ihan selkeästi polven sisälle, suurinpiirtein keskelle ja oli pahempi lähempänä polven ulkosyrjää. Itku meinasi tulöa keskellä katua, sille ei voinut mitään. 

Tänään olo tuntui taas paljon paremmalta. Luin tenttiin, kävelin silloin tällöin ympäri kämppää ja nautiskelin jo ajatuksesta tiukasta kyykkypäivästä. Sitten piti taas laskeutua alas rappuja ja kipu palasi. Mieli synkkeni, mutta matka salille jatkui. Tässä kohtaa viimeistään olisi pitänyt alkaa kuunnella omaa kehoa ja todeta reilusti, että kotiin palaaminen on paras vaihtoehto. Ei kuulu tapoihin. Siispä kyykkyjä, sumokyykkyjä, askelkyykkyjä, etureisiä, takareisiä ja prässiä vielä hampaat irvessä, vaikka polvi kiukutteli, minkä kerkesi. Kotiin kävely normaalisti olikin siis vain muisto entisestä. Kun jalan piti tönkkö jäykkänä, eikä polven antanut taittua yhtään, selvisi tuon puolen kilometrin matkan jopa ilman kyyneliä ja kirosanoja. Katseita keräsin kyllä varmasti. Viiltäviä kipuja ja polven "lukkiutumista" kestin kuitenkin katseita vähemmän.

Soittelin jo kotimatkalla isälleni, joka valmensi minua aikoinaan ja on itse kokenut jos jonkinmoista polvivammaa leikkauksia unohtamatta, ja kyselin, josko hän osaisi kertoa, missä vika on ja pitäisikö kääntää suunta kohti TYKSiä. Kun kuvailin hänelle kipujani, vastaus tuli salaman nopeasti: polven ylirasittuminen ja mekaanisen rasituksen aiheuttama tulehdusreaktio. Tulehdus ei tässä tapauksessa tietenkään tarkoita mitään bakteeriperäistä vaivaa, vaan rasituksesta johtuvan mekaanisen ärsytyksen aiheuttama reaktio. Hoitoa ei sen kummemmin ole, vain rasitusta pitää välttää. Buranaa voisi tietenkin ottaa, mutta kävellen en aio apteekkiin lähteä. 

Summa summarum: Joudun ainakin seuraavan viikon välttämään polvea rasittavaa liikuntaa eli juokseminen on ehdottomasti kielletty. Toisaalta tämä ei minua haittaa yhtään, koska en alkanut vielä suuremmin nauttia lenkkeilystä :D Se, mikä minua surettaa ihan tosissaan on jalkatreenistä ja aerobisesta liikunnasta luopuminen. Toisaalta tästä voi seurata jotain hyvääkin, sillä yläkroppaa tulee treenattua ihan erilaisilla tehoilla. Toisaalta en tiedä, mitä elämälläni teen, jos en saa kyykätä kerran viikossa takapuoltani ruvelle.

Ajattelin toimia nyt näin: Siirrän ensi viikonkin jalkatreenin aivan loppuviikkoon ja treenailen alkuviikosta yläkroppaa kovalla sykkeellä. Annan polvelleni aikaa parantua ja kuuntelen kipuja työntämättä niitä taka-alalle. Toivottavasti tulehdusreaktio ei ole päässyt äitymään pahaksi ja on ohi ensi viikon loppu viikkoon mennessä.

Älkää tehkä niin kuin minä teen, tehkää niinkuin minä sanon. Olkaa armollisia omalle kropallenne ja kuunnelkaa sen lähettämiä viestejä. Pysähtykää oikeasti miettimään, mitä kiputilat tarkoittavat tai mistä ne viestivät, ennen kuin olette valmiit torppaamaan ne ja jatkamaan tekemistänne toimintaanne muuttamatta. Aina kipu ei kerro harjoituksen puutteesta tai luonteen heikkoudesta, vaan joskus on oikeasti tosi kyseessä. Kipu on kuitenkin elimistön tapa varoittaa ihmistä kehoa ja elimistöä uhkaavasta vaarasta eikä se olisi evoluution kourissa tähän päivään asti säilynyt ellei se olisi selviämisen kannalta merkittävää. Jälkiviisaus on paras viisaus: on parempi huomioida kipu jo ennen vamman syntymistä ja palata muutaman vapaapäivän jälkeen sorvin ääreen, kuin hoitaa itse vammaa useita viikkoja pystymättä tekemään yhtään mitään. 

En pui tässä postauksessani kivun syitä ja kehon kuuntelemisen tärkeyttä sen enempää, se olkoon toisen postauksen aiheena joskus tulevaisuudessa. Halusin vain purkaa turhautumistani omasta tyhmyydestäni ja toimia varoittavana esimerkkinä kaikille omatoimisesti treenaaville ihmisille. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, muuta en voi sanoa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä,

Viivi

Tässä ystäväni, joka auttaa kipujen kestämistä.