Heippa hei!
Eilen oli hiljainen ilta. Aloittelin kyllä postausta, mutta en löytänyt kunnon inspiraatiota sen hiomiseen ja loppuun saattamiseen, joten jätin sen vielä muhimaan. Olin myös niin törkeän väsynyt, etten saanut aikaiseksi sitten lopulta kirjoitella mistään muustakaan ja päätin pitää vapaaillan ja kerätä voimia tähän tiistaipäivään. Tänään edessäni oli nimittäin pitkästä aikaa aamuvuoro töiden puolesta, joten minun oli oikeasti PAKKO nousta ylös seitsemältä. Lisäksi en tiennyt yhtään, millainen aamu tänään tulisi kävijämäärän suhteen olemaan, joten mielestäni oli paras valmistautua ehdottomasti pahimpaan mahdolliseen skenaarioon: tupa täynnä potilaita, jokaisella spirometria ja vähintään tonnin edestä tutkimuspyyntöjä, joista alkuperäiseen lähetteeseen vähintään puolet olisi pyydetty väärillä koodeilla ja potilaista joka toinen pyörtyisi näytteenottotuoliin.
Päivä oli loppujen lopuksi kuitenkin ihan kiva, eikä suurta yleisöryntäystä loppujen lopuksi syntynyt. Lounastauolla sain kuitenkin kultaakin kalliimpia vinkkejä polveni suhteen.
Kuten olen tässä jo muutaman kerran hehkuttanut, polvi alkaa olla paranemaan päin, vaikkakaan ei kestä vielä pitkiä/raskaita ponnistuksia. Tällaiseksi pitkäksi ponnistukseksi lasketaan siis muun muassa noin 500 metrin kävelymatka meidän kotiovelta työpaikkani ulko-ovelle. Tässä ajassa polvi ottaa jo nokkiinsa ja kävely onnistuu ainoastaan keppien avustuksella. Ja ei, kyse ei nyt ole siitä, että polvellani olisi "asennevamma" töihin suuntaamisen suhteen, sillä kipu alkoi kotimatkalla. Takana oli tosin jo noin viiden tunnin verran kepitöntä kävelyä kotona ja töissä. Tämä kuitenkin kielii siitä faktasta, että polvi ei vain ole vielä lähelläkään paranemista ja lepoa ja keppeilyä on edelleen jatkettava vaikkei se tarpeelliselta tuntuisikaan.
Sain kuitenkin lounastunnilta muutakin kuin täyden vatsan kotiin viemisiksi. Yksi talomme lääkäreistä oli nimittäin sitä mieltä, että olen kärvistellyt kipuilevan ja toimimattoman jalan kanssa jo tarpeeksi kauan ja lepo ei enää olisi ainut ratkaisu ongelmaan. Hän ehdotti sitä, minkä ensimmäisessä polvi-postauksessa jo ehdottomasti torppasin, nimittäin kortisonipiikkiä patella-jänteen alle. Olen toki laboratorionhoitaja, mutta itken kuin pikkulapsi, jos joku lähestyy minua näytteenottoneulaa suuremman piikin kanssa. Jos kehtaisin, juoksisin sen neulan lähestyessä pakoon, joten pieni itkun tihrustaminen on tässä tilanteessa hyvin pientä. En siis nauti todellakaan mielikuvasta, jossa pitkä neula tungetaan polveni sisään. Olen myös kuullut ihan liikaa juttuja kortisonista, sen nestettä keräävästä vaikutuksesta ja siitä, että hoito joudutaan toistamaan useasti, ennen kuin vaiva paranaa, jos paranee sittenkään. En siis ole varma, onko se itsensä vapaaehtoinen maksullinen kidutus sitten loppujen lopuksi sen kaiken arvoista? En minä tiedä.. Apua?!
Toisaalta tämä koko vamma koettelee hermojani jatkuvalla syötöllä ja olen valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa sen hoitamiseksi. Pyysin lääkäriltä vielä miettimisaikaa kortisonin suhteen sillä varjolla, että polvi saattaa kuitenkin parantua itsestään. Tähän tämä lääkäri hymyili vinosti ja sanoi, että saan miettimisaikaa juuri niin pitkään, kuin itse jaksan kipuja, särkyjä, liikkumattomuutta, toimimattomuutta ja muita rikkinäisen polven mukanaan tuomia iloja katsella. Mä en nyt taas kestä. Ja äitikin oli sitä mieltä, että piikille vaan!
Jätän tämän asian hautumaan ja lähden tästä pikkuhiljaa treenaamaan selkälihaksia uuteen uskoon. Todennäköisesti matka salille (jälleen) keppien kanssa saa minut ymmärtämään, että kipu ja neulan kosto ovat pieniä pahoja polven parantumisen rinnalla.
Onko kukaan koskaan kohdannut tuota kortisonipiikkiä silmästä silmään? Ovatko "pelkoni" täysin aiheettomia? Entä onko joku saanut hyppääjän polven paranemaan ihan ilman invasiivisia toimenpiteitä?
Viivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti