Minulla on ollut periaate, tai oli eiliseen asti. Vihasin juoksemista sydänjuuriani myöten. Saan siitä irti ainoastaan kipeät polvet ja penikat seuraavaksi päiväksi, huh huh sentään. En ole koskaan pitänyt juoksemisesta enkä oikeasti osaa edes määrittää, milloin pitkä viha juoksemista kohtaan alkoi. Joskus urheiluaikoina varmaankin. Mutta siitä periaatteesta. Olin päättänyt, että juoksen ainoastaan kolmessa tilanteessa:
1) Poliisi ajaa minua takaa. Tässä tapauksessa minun on täytynyt tehdä iso rikos, minkä vuoksi olen päätynyt juoksemaan. Mikään myymälävarkaus ei tähän kelpaa.
2) Murhamies ajaa minua takaa. Tässä tapauksessa olen tehnyt nopean tilannearvion ja todennut, että en millään saa heitettyä niskalenkillä murhaajaa kanveesiin.
3) Leijona ajaa minua takaa. Tässäkin tilanteessa olen varmistanut, että kyseessä on oikeasti leijona eikä mikään chow chow.
Leijonia ei Turussa näy, eikä minulla ole tapana provosoida puukkomiehiä Turun pimenevissä illoissa. En ole myöskään luonteeltani erityisen rikoksiin taipuvainen, joten ei, en ole juossut pitkiin aikoihin.
Kuten näette, minä en millään kevyillä perusteilla ota ylimääräisiä juoksuaskelia. Sain eilen aamulla todennäköisesti jonkun aivovamman tai vähintäänkin onnistuin nenän kautta imaisemaan päähäni jonkin näköisen loisen, joka muutti ajatusmaailmaani. Odotin koko työpäivän ajan, että iltavuoron jälkeen pääsen lenkille. Siis MITÄ?! Kyllä, lenkille. Ja sinne myös lähdin.
Huomasin heti lenkille lähtiessäni askeleen erittäin erittäin kevyeksi. Olo oli mitä mainioin ja puitteet hyvälle lenkille olivat olemassa. Vuoden 2005 lenkkarit ehkä hieman pilasivat fiilistä, mutta muuten ratsastettiin aallonharjalla! Juoksu tuntui koko matkan hyvältä enkä päättänyt ennakkoon yhtään, kuinka pitkän lenkin aion juosta. Päätin, että juoksen juuri niin kauan kuin mieli tekee ja juuri sinne, mihin jalat vievät. Koko lenkki meni ihan ilman taukoja, mistä sain koko ajan vain lisää voimaa. Huomasin, että laihdutuksesta on todellakin ollut jotain hyötyä. Juoksin loppujen lopuksi yhteensä 50 minuuttia ja 7,3 kilometriä, mistä viimeiset 500 metriä niin kovaa kuin jaloistani pääsin. Ja kun sitten pysähdyin, voittajafiilis valtasi minut päästä varpaisiin! Minä selvisin. Ja oikeasti jopa odotan seuraavaa kertaa, kun saan vetää lenkkarit jalkaan. Huomisen lihasjumi polvikipu saattaa tietenkin olla toista mieltä ja hieman laskea innostusta.
Nyt voin virallisesti ilmoittaa, että olen luopunut periaatteestani juoksemisen suhteen. Toki aion edelleen periaatteeni kuvaamissa tilanteissa juosta, minkä jaloistani pääsen, mutta listaan tulen lisäämään nyt sen hyvän olon ja energian aikaansaaman juoksufiiliksen. Silloin, jos koskaan aion jatkossakin lähteä juoksemaan!
Onko kenelläkään mitään hyviä vinkkejä juoksuharrastuksen aloittamiseen? Entä vinkkejä lenkin jälkeiseen lihashuoltoon?
-Viivi
p.s. Ja niille, jotka siellä nyt epäilevät tätä kaikkea aprillipilaksi, niin ei, tämä ei oikeasti ollut aprillipila, vaikka pahasti siltä vaikuttaakin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti