Siinä. Yksi suurista paheistani on paljastunut maailmalle. Nimittäin kiroilu. Olen kiinnittänyt lähiaikoina huomiota kielenkäyttööni ja todennut sen aika usein hyvin karkeaksi ja epäsopivaksi kyseiseen tilanteeseen. Ja sitä paitsi, kenen mielestä kiroilu edes on kaunista tai kenen suuhun se muka edes sopii? Ei kenenkään. Se on minun mielipiteeni tähän asiaan.
Kiroilemaan aletaan yleensä niin pieninä, ettemme sitä edes itse muista. Harva lapsi selviää lapsuutensa läpi sanomatta yhtään kirosanaa. Itsekin pääsin pari viikkoa sitten todistamaan kummityttöni suoraan sydämestä tullutta "Voi vittu" - manausta. Kyllä siinä sitten yksi jos toinenkin oli suu auki eikä tiennyt, olisiko sitä pitänyt itkeä, nauraa vai olla tosi tosi tiukkana. Raukka parka oli todennäköisesti kuullut kyseisen lauseen sattumalta ja todennut sen sopivan hyvin tilanteeseen, jossa kaikki ei mene niinkuin haluaisi. Ja mitäpä noin neljä vuotias lapsi muutakaan tekisi, kuin apinoisi nämä sanat sopivan tilanteen tullen. Ja tämä tytöntyllerö tuskin on ainut laatuaan.
Näiden tapausten myötä sitten opimme yleensä kantapään kautta, että kirosanat eivät ole soveliaita eivätkä ne kuulu normaaliin kielenkäyttöön. Joissain tilanteissa niiden käyttö on jopa rangaistavaa ja selkäsaunankin arvoista. Niimpä sammutamme sisäisen palomme päästä käyttämään näitä kiellettyjä sanoja. Kun sitten menemme kouluun, luokasta löytyy aina niitä, jotka kiroilevat pienestä pitäen ja muistuttavat kaikille kilteille lapsille kirosanojen olemassaolosta. Ja kuinka ollakkaan, kun ala-asteelta siirrytään yläasteelle, on tosi coolia lyödä kaikki tietämämme kirosanat samaan rimssuun (ja mielellään vielä niin monella kielellä kuin mahdollista) ja hokea tätä vähintään viiden minuutin välein. Siinä välissä tietenkin valitsemme jokaiseen lauseeseen pari kolme tuosta edellä mainitusta repertuaarista löytyvää sanaa, ihan vain varmuuden vuoksi, ettei kukaan luulisi meitä millään tapaa nössöiksi. Tätä sitten harrastamme koulussa, kaupungissa, opettajien kuullen, päin koulun keittäjän naamaa, oikeastaan ihan missä tahansa muualla paitsi kotona. Ainakin meillä koti oli se paikka, missä kuri pelasi täysi-ikäisyyteen asti. Yleensä tässä vaiheessa alamme myös yhdistää kirosanoja muihin sanoihin, joilloin saamme hyvin epäsopivia kokonaisuuksia, kuten vitun ämmä, helvetin lehmä ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan.
Jossain kohtaa alamme kuitenkin ymmärtää, että kiroilu ei sovi jokaiseen lauseeseen. Kesätyö kaupan kassalla viimeistään avartaa maailmankuvaamme sen verran, että ymmärrämme olla päästämättä niitä vittupäitä siinä ilmoittaessamme, että siinä kahvinkeittimessä on muuten kolmen vuoden takuu. Alamme käyttää kirosanoja jopa harkiten. Mutta suuttuessamme....voi pojat...palaamme teini-ikään ja käytämme tällä kertaa jopa ne ranskankieliset kirosanat siinä pitkän kirosanarimssun perässä. Näin. Olemme todennäköisesti ilmaisseet hyvin selkeästi olevamme vihaisia ja vastapuolen pitäisi tässä kohtaa ymmärtää joko pyytää anteeksi tai luikkia häntä koipien välissä kotiin tai niinkuin itse sen ilmaisisimme: suksia vittuun.
Kun sitä sitten kasvaa (ja muuttua fiksummaksi?!), alkaa huomata yhä useammin, etteivät kirosanat sovi omaan suuhun tietyissä tilanteissa. Niihin ja niiden käyttöön alkaa jopa kiinnittää huomiota. Nuorison karkea kielenkäyttö Hansa-korttelin sisäänkäynnin edessä kuulostaa lähinnä manaukselta, jonka seurauksena Saatana syöksyy pian ylös jonkun kaivonkannen alta. Sitä alkaa pitää paljon kiroilevia ihmisiä jopa säälittävinä. Ja sitten huomaa, kuinka paljon itse oikeastaan kiroileekaan. Sitä toteaa itselleen hyvin usein, että oliko pakko, auttoiko se voimasana nyt sitten jotain? Onko iso olo? Pääsikö sillä nyt sitten niskan päälle? Harvemmin siinä niin käy. Itsensä tekee vain muiden silmissä tyhmäksi ja sivistymättömäksi. Eikö kotona ole koskaan opetettu käytöstapoja, toteaa ohi kävelevä vanhus. Niimpä.
Tähän on tultu. Olen päättänyt suorittaa kirosanojen kitkemistä näin kevään kunniaksi. Joka kerta, kun päästän suustani sanan, joka kuuluu litaniaan vittu-saatana-perkele-helvetti jne jne, rankaisen itseäni suorittamalla kymmenen punnerrusta suorin vartaloin. Ajattelin kyllä aluksi, ettei se kymmenen punnerrusta ole juuri mitään, mutta siinä kahdennentoista kirosanan kohdalla sitä jotenkin kummasti alkaa tulla semmoinen olo, että olisiko se viisi punnerrusta ollut kuitenkin sopivampi ratkaisu rankaisuksi. Ja maanantai-illalla suivaantuessani huomasin hankkivani ehdoin tahdoin itselleni yhdellä lauseella 30 punnerrusta. Hyvä Viivi, huusivat sitten kaikki rintalihakseni poikkijuovaiset lihassolut siinä töitä tehdessään. Ennen silmieni sulkemista sain hankittua samaiset 30 punnerrusta odottelemaan aamua ja ensimmäistä punnerrussessiota. Jos jotain pahaa niin jotain hyvääkin: ainakin rintalihakset ja kehonhallinta tulevat tämän projektin jälkeen olemaan täyttä rautaa ja jatkossa osaan ehkä ilmaista itseäni sosiaalisen kanssakäymisen tiimellyksessä aiheuttamatta vastapuolessa myötähäpeä tunteita!
V***n hyvää keskiviikkoa vaan kaikille ja muistakaa olla kiroilematta, napsahtaa muuten kymmenen punnerrusta ;)
-Viivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti