Aikataulutusta elämään!

Heippa!

Jes, vihdoin se on täällä! Nimittäin perjantai ja alkava viikonloppu! Minulle perjantai ja viikonloppu merkitsevät moniakin ilostuttavia asioita: kouluviikon loppua, pitkään nukkumista, hitaita aamuja, Markuksen kanssa rentoa yhdessäoloa, kiireetöntä kokkaamista ja muutenkin tekemistä ilman minuuttiaikataulua... Listaa voisin jatkaa melkein loputtomiin. Viikonloppuisin ehtii toteuttaa itseään ihan eri mittakaavassa kuin viikolla. Viikolla tämän pienen pään pitää kasassa treenaaminen, minuuttiaikataulutus ja bloggaaminen. Treenaamisesta ja bloggaamisesta saan energiaa ja samalla saan siirrettyä ajatukseni kauas pääsykokeisiin lukemisesta ja koulutehtävien vääntämisestä. Minuuttiaikataulutus taas auttaa minua jäsentämään elämääni kaiken kiireen keskellä. En osaisi enää edes kuvitella elämääni ilman kalenteria, johon merkitsen kaiken viiden minuutin tarkkuudella muistiin. Jos en saisi viikolla kontrolloida tekemisiäni aikataulujen, kalorien laskemisen ja salilla toistojen laskemisen avulla, elämäni olisi todennäköisesti yhtä kaaosta ja stressiä. Olisin tähän mennessä jo ehtinyt riistää joka ikisen hiuksen päästäni ja pystyn hyvin kuvittelemaan itseni iltaisin raahautumassa lattiaa pitkin kohti makuuhuonetta samalla tavalla kuin aavikolla ihminen raahautuu kohti kangastusta. 

Alunperin olin ajatellut bloggailla tänään jostain ihan muusta, mutta päädyin kirjoittamaan juuri aiktaulutuksesta sun muusta höpinästä, koska havahduin tänään päivällä miettimään juuri näitä asioita. Tällä hetkellä tuntuu, että voin paljon entistä minääni paremmin juuri aikataulutukseni takia, painonpudotuksen tuomaa kevyempää oloa kuitenkaan unohtamatta. Olenko sitten aina ollut tällainen? En ole. Nuorempana harrastin useita vuosia kilpauintia ja katsoin samoja kaakeleita Rauman uimahallin pohjassa useita kertoja viikossa vuodesta toiseen. Tuohon aikaan kova treenaaminen aikataulutti päiväni loistavasti. Tiesin aina, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Aamulla menin kouluun, koulupäivän jälkeen poljin tai mopoilin kotiin, kotona söin ja tein läksyt. Yleensä tässä vaiheessa kello näytti jo niin paljon, että oli aika ottaa suunnaksi uimahalli ja kahden tunnin treenit. Treenien jälkeen vielä mopolla kotiin, hiilarit huiviin Aku Ankan kera ja eikun nukkumaan ja seuraavan päivän samanlaista settiä odottamaan. Koulu sujui ongelmitta, läksyt olivat aina tehtynä ja kokeisiinkin ehdin joka ikinen kerta lukea ilman minkäänlaisia ongelmia. Kyse oli vain aikataulutuksesta. Siihen aikaan ei tosiaan ollut vapaa-ajan ongelmia, mutta en koskaan valittanut, koska halusin menestyä ja tavallaan en edes kaivannut yleistä hengailua ja "mitään-tekemättömyyttä". Aikataulutuksen tärkeyden omassa elämässä huomasi varsinkin silloin, kun oli flunssainen ja joutui pidättäytymään treenaamisesta. Silloin muistan miettineeni, että mitä tällä kaikella ajalla kuuluu tehdä? Miten luokkakaverit, jotka eivät harrastaneet yhtään MITÄÄN, oikein selvisivät siitä ahdistavasta tunteesta, että pitäisi tehdä jotain. Oli vain vaikeaa olla paikallaan ja olla tekemättä mitään hyödyllistä. 

Sitten tuli mitta täyteen uimista. Sen jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi, missä opin, mitä tarkoittaa "mitään-tekemättömyys". Kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään. Jos epäonnistuin kokeessa, opettajat vain hymyilivät ja sanoivat, että kyllä se siitä, kunhan opit ensin kielen kunnolla. Kaiken pystyi pistämään "huonon" kielitaidon piikkiin. Eihän se kielitaito nyt todellakaan ollut huono, mutta jos sitä kerran pystyi käyttämään hyvänä tekosyynä niin......... RAPPIO. Vaihtovuoden aikana en aikatauluttanut menojani yhtään. Koulu oli ainut paikka, mihin ylipäätänsä jaksoin raahautua ajoissa. Lopun ajan vain hengasin, olin tekemättä mitään, otin lepiä jne. Valitettavasti tuo tunne toimi kuin huume ja sai minut aivan täysin valtaansa. Homma jatkui samanlaisena, kun palasin vuoden päästä Suomeen ja menin takaisin lukioon. Silloin lukion toisen vuoden ensimmäisessä jaksossa taisin saada elämäni ensimmäisen kutosenkin. Ja se ei hetkauttanut minua yhtään (ja jos paperin käänsi toisin päin, kutonen muuttui ysiksi, buahaha). Oli paljon hienompaa vain hengata kotona, jättää läksyt tekemättä ja röhnöttää sohvalla katsoen telkkaria, tai skypettää kavereiden kanssa tietokoneella. Jos Icona Pop:in I Love It - biisi olisi siihen aikaan ollut jo ulkona, olisin todennäköisesti kääntänyt volumen kaakkoon ja rallatellut kyseistä kappaletta kurkku suorana. Ja mielellään vielä siideripullo kädessä ja korkokengät jalassa hame vesirajassa tietenkin. Ja keskiviikkona totta kai, milloin muulloinkaan? Kuka nyt kouluun menee?? Nössöt.

Joku sai kuitenkin ennen ylioppilaskirjoituksia koulittua päähäni järkeä ja rokulivuodet olivat takana, ainakin toistaiseksi. En kuitenkaan enää osannut aikatauluttaa elämääni samalla tavalla kuin ennen ja näin jälkeen päin ajatellen, silloin alkoi myös se aika, kun olin eniten hukassa kaiken tekemisen kanssa. Mistään ei oikein tullut mitään eikä mistään oikein saanut kunnon otetta. Treenaaminen? No, ei se enää kovin paljon kiinnostanut, silloin tällöin tuli käytyä Kuntosumpussa kuluttamassa spinning-pyörän satulaa. Opiskelu? No, yritys oli hyvä kymmenen, mutta oli vaikeaa innostua sellaisista asioista, joiden ymmärtämiseksi olisi pitänyt ymmärtää silloin aikoinaan ne asiat, mitkä sitten jäivät kuitenkin ymmärtämättä. Jopa pääsykokeisiin lukeminen sitten lopulta jäi ja menin sieltä mistä aita oli matalin. 

Edes ammattikorkeakoulussa en onnistunut saamaan kunnollisesta rytmistä kiinni ja elin edelleen kuin "mitään-tekemättömyys-huumeen" vaikutuksen alaisena. Satunnaisesti yritin tehdä asialle jotain, mutta se efortti oli niin pientä, että unohtui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Sitten tuli suuria elämänmuutoksia ja muuttoja muuttojen perään ja se viimeinenkin ote tuntui lipsuvan ja pahasti. Valmistunko koskaan? Tuleeko tästä enää ikinä yhtään mitään? Kun lähdin seuraavan kerran vaihtoon, syksyllä 2012, alkoi valoa vihdoin näkyä tunnellin päässä. Tiukka opiskelu- ja harjoittelurytmi sai minut jälleen aikatauluttamaan tekemisiäni tiettyyn pisteeseen asti. Viime kevään kova pääsykoepuristus ja ammattikorkeakoulusta valmistuminen toivat minut jälleen kohti lopullista päämäärää. Viime syksynä taistelin viimeisiäkin "mitään-tekemättömyyden" rippeitä vastaan ja nyt olen jälleen siinä pisteessä, mistä lähdin aikoinani kohti pohjakosketusta. 

On selvää, että aikatauluttamattomuus (jos se nyt edes on sana) teki minusta saamattoman, laiminlyövän, laiskan ja välinpitämättömän ihmisen. En ymmärtänyt tätä silloin aikoinaan, mutta yhdet tasapainoisen elämän kulmakivistä ovat ehdottomasti suunnitelmallisuus ja rutiinit. Ilman suunnittelua ei varmasti saa mitään aikaiseksi ja pienetkin ponnistelut tuntuvat mahdottomilta. Rutiinit taas ovat kuin kuidut elimistössä, ne tuovat sisältöä arkeen, jolloin se kuuluisa mörkö, "mitään-tekemättömyys", ei tule kylään. Toki on joskus tärkeää heittäytyä virran vietäväksi ja tehdä juuri sitä mitä haluaa: katsella Greyn anatomian kokonainen tuotantokausi maratonina viikonlopun aikana tai vaikka maata keskellä lattiaa X-asennossa koko päivän, jos se sillä hetkellä tuntuu kaikkein parhaalta idealta. Irtiotot arjesta tekevät siitä myös elämisen arvoista. On kuitenkin hyvä muistaa, että kivat asiat toimivat parhaiten silloin, kun ne ovat kuin kirsikoita kakun päällä. Jos kaikki olisi koko ajan kivaa, osaisiko sitä kivaa enää jossain kohtaan arvostaakaan? Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, ettei voisi. On paljon hienompaa, kun rima on asetettu matalalle ja jopa linnun laulu tai lämmin auringonpaiste tuovat arkeen jotain pientä kivaa, mistä voi ihan rehellisesti olla iloinen.

Elämän pienet ilot nimenomaan! SMILE!

Itse en aio viikonloppuna ihan hulttioksi heittäytyä, koska siihen vaaditaan jo aika isoa otteen hellittämistä, mutta aion kuitenkin yrittää ottaa vähän rennommin ja viskata viimeistään alkuillasta kirjat nurkkaan, vetää villasukat jalkaan ja kaatua sohvalle katselemaan josko televisiosta tulisi jotain katsomisen arvoista. Jos oikein hurja olen, katson jotain, mikä ei oikeastaan millään mittakaavalla olisi katsomisen arvoista!

Rentoa ja aikatauluttamatonta(ko?) viikonloppua itse kullekin,

Viivi

P.s. Tässä vielä kuvia tämänpäiväiseltä lepo- ja vapaapäivältä! :)