Aivovamma ja muut elefantit huoneessa

Heippa!

Oletteko koskaan nähneet unta tai edes erehtyneet miettimään sitä, mitä tapahtuisi, jos joutuisitte kohtaamaan onnettomuuspaikan ensimmäisenä paikallesaapujana ja joutuisitte aloittamaan ensiavun antamisen ja hälyttämään apua hätäkeskuksen kautta. Mitä pitikään tehdä ensin? Miten loukkaantunutta ihmistä pitikään käsitellä? Onko paniikkinappula lähellä ja voiko sitä painaa?! MITEN?! MILLOIN?! 

Vaikka ensiapukursseja on tullut käytyä muutama eikä viimeisimmästäkään ollut paria vuotta enempää aikaa, olo oli silti kuin ummikolla, kun ensiapusääntöjä ja -teesejä alettiin koulussa kerrata. Ensimmäinen varma muistijälki oli jäänyt varoituskolmiosta, jonka oikeaksi sijainniksi muistin vähintään sata metriä. Elvyttääkin pitäisi ja lapsen kohdalla sykli alkoi kai viidellä puhalluksella painalluksilla aloittamisen sijaan. Ja hei kylkiasento, siitäkin on joskus ollut jotain juttua. Mutta entäs, jos se potilas makaakin mahallaan maassa tajuttomana? Ei kukaan ole opettanut, miten mahallaan makaava laitetaan kylkiasentoon?! Ja milloin tulikaan soittaa sinne hätäkeskukseen, hetikö?

Helposti tulee ajateltua, että ensiavun antaminen on piece of cake ja sitä myös olettaa pysyvänsä viilipyttynä, jos pelastustilanne omalle kohdalle sattuu. Fakta on kuitenkin, että tutkimusten mukaan ensihoidon antamiseen koulutetuista ihmisistä vain noin kahdeksan prosenttia pystyy pitämään itsensä tosipaikan tullen rauhallisena ja toimintakykyisenä. Suurin osa ammattilaisistakin painaa välittömästi paniikkinappia ja menettää toimintakykynsä joko täysin tai jää odottamaan käskyjä joltakulta muulta kuin itseltään. Osa menee jopa niin lukkoon, että alkaa etsiä itselleen sijaistekemistä esimerkiksi kännykkää räpläämällä. Totuus on, että pelästyminen ja hätääntyminen ovat inhimillisiä reaktioita, joiden selättämiseen auttaa vain kokemus vastaavanlaisista tilanteista. Olenpa kuullut erään anestesiologin lausuneen motokseen seuraavaa: 

"Sääli on sairautta sairaalassa"

Omat tunteet pitääkin pystyä asettamaan toissijaisiksi pahan paikan tullen ja itsestään tulee löytää se salaperäinen suorittaja -moodi, jonka aikana pyrkii ainoastaan saavuttamaan sen ultimaattisen päämäärän, eli ihmishenkien pelastamisen ja hoitoon saattamisen. Tilanteen jälkeen saa romahtaa ja kuuluukin hakea tukea sekä kollegoilta että mahdollisesti työpaikkapsykologilta. Tilanteista pitää saada puhua ja tapahtumat pitää pystyä purkamaan sanoiksi. Kokemus tuo voimaa ja rutiinia selviytyä kentällä ja muutenkin hätätilanteissa.

Mutta mitä siellä onnettomuuspaikalla sitten pitäisi tehdä? Ensinnäkin olisi hyvä pysähtyä kymmeneksi sekunniksi ja päättää pystyvänsä pelastustehtäviin ja suoriutuvansa niistä parhaalla mahdollisella tavalla. On sitten kyseessä kauppakeskuksessa sydämen pysähdykseen kaatunut vanha mies tai kasitien varteen autonsa kolaroinut 18 - vuotias tyttö, tilanteeseen pitää mennä hosumatta ja edetä järjestelmällisesti. Itseään ei saa asettaa vaaraan ja lisäonnettomuudet pitää estää mahdollisuuksien mukaan. 

Me opimme luennoilla heti alkuun aakkosten viisi ensimmäistä kirjainta: A,B,C,D ja E.

A = Airways

B = Breathing

C = Circulation

D = Neurological Disability

E = Expose

On selvää, että onnettomuuden uhrien vitaalielintoiminnot, eli hengitys, verenkierto ja tajunta, on turvattava. Kun muistaa nuo ensimmäiset viisi kirjainta ja toimii niiden mukaan, tulee samalla turvanneeksi juuri nuo elämälle tärkeimmät toiminnot. 

Herättele, avaa hengitystiet ja turvaa hengitys, tyrehdytä verenvuodot ja sido mahdolliset suuret haavat, tue onnettomuuspotilaan niska, rauhoittele ja pidä seuraa avun saapumiseen asti, jos potilas on tajuissaan.

Kuva lainattu: www.abbeychiro.ie

Tämän päiväisen aivovamma-seminaarin uutta, yllättävää ja surullista antia oli, ettei auto-onnettomuudessa olleita sydänpysähdyspotilaita tule elvyttää ollenkaan, jos paikalla on muita avuntarvitsijoita. Samoin, jos et pysty hälyttämään apua millään muulla tavalla, kuin elvytyksen lopettamalla, tulee niin tehdä. Onnettomuudessa pysähtynyttä sydäntä ei suurella todennäköisyydellä saada enää käynnistettyä, vaikka kuinka pumpattaisiin ja jos ihme tapahtuisi, ei selvinneen ihmisen elämä olisi aivovamman saaneena välttämättä enää elämisen arvoista. Resurssit tulisi siis surutta siirtää sinne, missä niitä oikeasti tarvitaan. Surullista, mutta varmaankin totta.

Jos elvyttäminen tulee kuitenkin kyseeseen esimerkiksi kauppakeskuksessa sydänkohtauksen saaneen vanhan miehen kohdalla, painallusten ja puhallusten suhde on 30:2, painanta tehdään rintalastan keskikohdasta n. 6 cm alas-ylös painaen koko kropan painoa ja kahta kättä apuna käyttäen ja rytminä Bee Gees:n Stayin' Alive. Defibrillaattori asetataan paikalleen mahdollisimman nopeasti ja kone ohjeistaa toimimaan asennuksen jälkeen oikein.

Lasten kohdalla hapenpuutteen syynä harvemmin on sydänperäinen syy, joten elvytys tulee aloittaa viidellä puhalluksella 30 painalluksen sijaan. Viiden puhalluksen jälkeen tosin jatketaan, kuten aikuisenkin elvytyksessä, eli suhteella 30:2 ja defibrillaattoria käytetään niin nopeasti kuin mahdollista. Pienet lapset ovat vielä oma porukkansa, mutta maallikko toivottavasti ei törmää tajuttomiin vauvoihin kovin usein.

Koen pelastamiseen ja auttamisvelvollisuuteen liittyvät asiat näiden oppituntien jälkeen vieläkin tärkeämmiksi, joten päätin muistuttaa niiden hyvästä hallitsemisesta täällä bloginkin puolella pienen kirjoituksen muodossa. Ensiapukurssi on hyvä apu näiden asioiden oppimiseen, sillä monet asiat pysyvät mielessä ainoastaan säännöllisesti harjoittelemalla. Itse ainakin tahdon olla huippukunnossa, jos joku läheisistäni saa sairaskohtauksen tai jos saavun ensimmäisenä onnettomuuspaikalle.

Suomen Punainen Risti järjestää ensiapukursseja niin yrityksille kuin yksityisille henkilöillekin, joten kannattaa ehdottomasti käyttää tilaisuus hyväkseen, kun SPR saapuu seuraavan kerran kaupunkiin! SPR:n nettisivuilta löytyy myös ensiapuohjeita, jotka voi tulostaa esimerkiksi kesämökin seinälle. Kuntien ja kaupunkien vapaapalokunnat ovat myös oiva väylä päästä maallikkona käsiksi ensiapuasioihin, joten kannattaa lähteä rohkeasti myös moiseen mukaan!

Toivottavasti kaikkien viikonloppu sujuu tosin hyvin rauhallisesti eikä ensiaputaitoja tarvitse pistää tänäkään viikonloppuna todelliseen testiin!

Ihanaa ja palovammatonta viikonloppua ja vappumunkkien paistoa,

Viivi

(Lähteet: VHN - opintojakson luennot ja SPR:n internetsivut)

Morsiuspuvun metsästystä part 1

Heippa!

Tässä viettelen kahta itsenäisen opiskelun päivää, joiden aikana on hyvä yrittää kiriä kiinni kaikkia tekemättömiä asioita, kuten blogitekstien oikolukemista ja ehkä vähän sitä opiskeluakin. Morsiuspukujen sovittamisesta on nyt tosiaan aikaa jo reilut kolme viikkoa, mutta muistan ne hetket edelleen hyvin kirkkaasti. Oli se nimittäin aika upeaa vetää ensimmäistä kertaa niitä upeita pukuja ja pitkiä laahuksia ylleen. Alkoi sitä salipirkkokin näyttää jopa naiselta, ainakin hetkellisesti! Ensimmäisenä sovituspäivänä olin vielä kipeä, minkä takia päivästä ei pystynyt nauttimaan ihan täysin siemauksin. Kuvatkin olivat karmeaa katsottavaa, kun jälkikäteen niitä selailin. Onneksi ne on kuitenkin otettu pukujen muistelemista varten eikä niinkään julkaisemisen takia.

Mutta sitten niihin morsiuspukuihin. Roosa saapui pääsiäisviikon maanantai-iltana Turkuun ja tiistaiaamuna suuntasimme ensin askeleemme Turun morsiuspukujen erikoisliike Fiancée:hen, josta pienen hengähdystauon jälkeen jatkoimme matkaa Kaarinan Zazabellaan.

En tosiaan tiennyt yhtään, mitä tältä sovistusreissulta etukäteen odottaisin. En tiennyt yhtään, mistä pidän tai mikä ylipäänsä sopisi päälleni. Pitsillä tai ilman, ei väliä! Valkoinen tai sävytetty, ei silläkään oikeastaan ollut väliä. Olin ajatellut mielipiteideni alkavan muodostua, kunhan saisin ensimmäisen puvun sovitettua ylleni. Ja niinhän siinä loppujen lopuksi sitten kävikin. Olin kuitenkin Pinterestistä ja viime kesän morsianten yltä bongaillut muutamia juttuja, joita halusin päästä kokeilemaan. Näihin kuuluivat frillahelmat, avoimet selät ja olkaimet/hihat.

Fiancéessa saamani palvelu oli aivan upeaa kaikessa asiantuntevuudessaan ja ystävällisyydessään. Olin kuullut etukäteen paljon kehuja ja ne kyllä kaikki pitivät tämän visiitin perusteella paikkansa. Siis vau! Juttelimme ihan aluksi minun odotuksistani ja siitä, millainen meidän päivästämme olisi tulossa. Koska meidät vihitään normaalista poikkeavassa ympäristössä, jouduin tekemään heti raa'an vedon mekon helman muhkeuden ja mekon painavuuden suhteen. Haussa oli siis jotain keveää ja sopivasti muhkeaa. Ball gown - tyyppiset ihanat prinsessahelmat sai siis tämä morsian unohtaa samantien, samoin kävi hyvin kapeille merenneito - mallisille puvuille. Sovituskoppiin lähti alkuun mukaan hieman frillahelmaa sekä hihoja, mutta jo ensimmäisten kahden puvun jälkeen loput valmiiksi valitut puvut heivattiin takaisin rekkiin ja lähdettiin etsimään ihan erilaista suuntaa sovitukselle.

Ensimmäisen sovittamani puvun yhteydessä kävi ilmi, että vartaloni muoto on varsin tiimalasimainen ja siksi se näyttikin hyvältä puolimerenneito - mallisessa mekossa. Seuraavaksi kokeilimme kapeaa, mutta hihallista pukua, joka taas teki heti hyvin selväksi, että hihat eivät TODELLAKAAN ole se minun juttuni. Siinä samalla jäi sitten se selän avoimuuskin, sillä ilman hihoja ei selkämyskään voi kovin alas laskea. Tämän jälkeen alettiinkin kaivaa esiin puolimerenneito -mallisia mekkoja, jotka kaikki olivat pitsisiä. Lisäksi siinä tiimellyksessä sweet heart - pääntie valikoitui minulle parhaiten istuvaksi vaihtoehdoksi. Olin katsellut Pinterestistä myös paljon pitsittömiä blancoja pukuja, mutta noiden ihanien ja romanttisten pitsipukujen jälkeen päälle vetämäni blanco puku oli ihan blaah. Se toi myös ihan liikaa mieleen vanhojen tanssit. 

Lopulta sovitin ylleni Mori Leen sävytettyä pitsistä ja tyllistä pukua, joka tuon kokeilun jälkeen jäi oikein huutamaan nimeäni. Ihastuin tuohon shampanjan väriseen pitsillä ja helmillä koristeltuun pukuun ikihyvikseni enkä olisi millään malttanut ottaa sitä enää päältäni pois. Puku ei ollut kokonaan pitsinen, vaan helma oli pitsitöntä kauniisti laskeutuvaa tylliä, ei siis sitä perus tönkkötylliä. Lähdin liikkeestä lopulta lähes tyhjin käsin, sain nimittäin käyntikortille tuon Mori Leen puvun tiedot. Puku ei vielä lähtenyt mukaani, koska a) sen hinta näin äkkiseltään oli aika suuri ja b) häihin on vielä yli vuosi aikaa. Hyvällä tuurilla löydän tuon puvun jostain vielä edes muutama sataa euroa halvemmalla!

Kuva lainattu http://www.morilee.com/ 

Kuva lainattu http://www.morilee.com/

Turussa kävimme myös sovittamassa pukuja Zazabellassa, jossa palvelu ei nyt ihan yltänyt Fiancéen tasolle. Puvutkaan eivät olleet yhtä nättejä ja kokeilemistani puvuista ainoastaan yksi ylsi edes lähellä Fiancéessa kohtaamaani Mori Leetä. Tuo puku olisi ollut edullisempi kuin edeltäjänsä, mutta sen muokkaamisesta mieleisekseni olisi ompelijan mukaan tullut hankalaa. Tai ainakin hän teki minulle hyvin selväksi, ettei olisi innoissaan mekkoa korjailemassa. Poistuttuamme liikkeestä mietin vielä pitkään, olisiko tuon kyseisen mekon muokkauttaminen kuitenkin kaiken vaivan arvoista. Lopulta päädyimme Roosan kanssa yhdessä siihen, ettei se ole. Zazabella, au revoir!

Päätimme lähteä lauantaina vielä katsastamaan Raumalla sijaitsevan Friiarin morsiuspukutarjonnan yhdessä äidin ja Roosan kanssa. Unohdin varata viikolla ajan sovitukseen, joten saavuimme paikalle heti klo 10 aikaan. Emme joutuneet odottamaan puolta tuntia pidempään, mutta huomasin heti, kuinka paljon helpommaksi tuo yksinkertainen puhelinsoitto elämän tekee. Palvelu oli hyvää ja löysimme useammankin puvun sovitettavaksi. Mallinuken päällä ollut mekkokin irrotettiin sovistusta varten ja asennettiin rumban jälkeen takaisin paikoilleen. Hyvä kuitenkin niin, sillä juuri tuo mekko oli se, johon ihastuin! Tosin tuotakin mekkoa pitäisi muokata jonkinverran muutamasta kohtaa, mutta tämä ompelija antoi tällä kertaa ymmärtää sen olevan kuitenkin mahdollista. Yllättävää kyllä, tämäkin pitsipuku oli Mori Leen puku ja oli tyyliltään pitkälti samanmoinen, kuin Fiancéen pukukin oli.

Olen saanut tässä muutaman viikon ajan sulatella sovittelemaani, enkä vieläkään osaa sanoa, mistä puvusta olen tykännyt eniten. Olen löytänyt myös suomalaisia verkkokauppoja, joissa noita sovittamiani pukuja myydään edullisemmin kuin morsiuspukuliikkeissä. Lisäksi olen selannut esimerkiksi häätoria ja lovebirdsin nettisivuja edestakaisin ja bongaillut sovittamieni tyyppisiä mekkoja jo useammankin. Ihastuin sovittelun lomassa napitettuun selkämykseen, mikä tuo vielä lisähaastetta mekon oston ajoittamiseen. Aloitin nimittäin juuri tuon painonnoston enkä siksi ole varma, mihin tämä kroppa seuraavan puolentoista vuoden aikana tulee muotoutumaan. Napitettu ja vetoketjullinen selkämys kun on varsin armoton ystävä, sillä se joko istuu tai ei istu. Välivaihtoehtoja ei ole. Nyörit taas antaisivat monet asiat anteeksi, mm. selän leviämisen ja muutaman kilon kertymisen tai katoamisen. Onneksi on tosiaan vielä aikaa!

Puku voisi olla myös tällainen! Yes, please! (Kuva lainattu Pinterestistä)

Tai se voisi olla tällainen, varsinkin väriltään! (Kuva lainattu Pinterestistä)

Vaikka poistuin jokaisesta liikkeestä ilman pukua, sovittelut antoivat suunnan sille, millaista pukua olen etsimässä ja myös sille, millaisia pukuja ylipäänsä on tarjolla. Onneksi aikaa on paljon ja ehdin siksi tutkia tarjonnan vielä useaan kertaan ja mahdollisesti napata unelmapukuni hiukan halvemmalla! Suunnitteilla on vielä ainakin reissu Helsinkiin ja Lovebirdsin liikkeeseen, josta noita edullisempia mekkoja löytyy.

Ihanaa torstaita kaikille (varsinkin häähulluille! ;),

Viivi

Terkkuja hermoraunion kotoa

Heippa!

Ei ole bloggailu maistunut, ei. On ollut kiirettä, menoa ja meininkiä. Paljon stressiä, huolia ja murheita. Kouluhommat ei maistu, salikin maistuu välillä puulta. Ei viitsisi tai haluaisi tehdä yhtään mitään, mutta on vain pakko ahertaa. Bloggaaminen ei ole ollut ensimmäisenä mielessä. Ja varsinkaan, kun olen miettinyt, mitä kirjoitettavaa minulla olisi. Stressi sitä, stressi tätä. Koulu, koulu, koulu, koulu, työt, koulu. On rankkaa, pää hajoaa ja niin edelleen. Tuskin olen ainut, joten miksi valitella.

Stressin myötä olen myös sortunut useammin kuin usein herkuttelemaan ja syömään sitä, mitä käteen osuu. Mikään ei ole tuntunut riittävän ja nälkä on ollut pohjaton. Vaakakin alkoi jatkuvasti muistutella siitä, miten rasvamassaa on jumalattomasti helpompi kerätä kuin poistaa. Ei puhuta kuin kilosta tai parista, mutta eihän se kivalta tunnu. Päätettiin Markuksen kanssa viikonlopun keskusteluiden jälkeen ottaa itseämme edes hetkellisesti niskasta kiinni ja katsoa, josko säännöllinen ruokarytmi ja sokerin karistaminen ruokavaliosta helpottaisi stressiä ja oloa edes pikkuriikkisen. Ainakin on nyt yksi kivi vieritetty sydämeltä.

Valmiissa postauksissa odottaa myös juttu pääsiäisviikon morsiuspukujen sovittamisesta, mutten ole saanut aikaiseksi oikolukea edes tuota VALMISTA postausta. Siellä odottelee myös postaus siitä, miten sain aineenvaihduntani ravitsemus ja ruuansulatus - opintojakson ruokapäiväkirjan analysoinnin tuloksena jälleen toimimaan ja miten näin jälkeen päin voin varoittaa liian pienillä kaloreilla elämisestä ja treenaamisesta. Mutta arvatkaapa, olenko tuotakaan postausta saanut oikoluettua. No en ole, en. Kyllä tämä tästä taas lähtee rullaamaan, näin ainakin toivon. Toivottavasti olette kärsivällisiä ja jaksatte odottaa sitä hetkeä, kun jaksan taas tarttua härkää sarvista.

Morsiuspukujen sovittelun jälkeen riensimme vielä käymään Turun Gaggui - kahvilassa, jossa maistelimme kolmea erilaista ja toinen toistaan ihanampaa kakkua teen ja chai latten seurana.

Jos paljon negatiivista, niin jotain positiivistakin. Aloitin nimittäin maanantaina painonnoston tekniikkakurssin ja tykästyin tuohon tekemiseen välittömästi. Ihan uusi maailma aukeni minulle salitreenin rinnalle, sillä eihän tempausta tai rinnallevetoa nyt kukaan salilla tee, ainakaan oikealla tekniikalla. Oli ihanaa lähteä aivan pohjalta, ilman minkäänlaisia suoriutumispaineita tai ennakko-odotuksia, sillä tiesin olevani kuin pyöräilemään opetteleva lapsi. Oli virkistävää tarttua pitkästä aikaa 10 kg:n tankoon ja tehdä treeniä luvan kanssa pienillä painoilla tekniikoita opetellen. Kurssi jatkuu torstaina ja odotan tuota klo 18 jo kuin kuuta nousevaa. 

Aloitimme muutamia viikkoja sitten myös uuden salitreeniohjelman, joka on tuntunut ainakin nyt toistaiseksi purevan aiempaa paremmin. Tällä kertaa treeni koostuu parista lihasvoimaa kehittävästä treenistä sekä kolmesta lihaskasvuun keskittyvästä sessiosta. Treenit pitenivät ajallisesti kaksinkertaisiksi, minkä seurauksena salille lähtemisestä on tullut vähän entistä hankalampaa. Aikaa pitää nykyään varata vähintään 1½ tuntia ja mielellään jopa kaksi tuntia, joten aamusalit ovat kahdeksaksi luennoille suunnistavalta auttamattomasti ohi (vaikken niitä juurikaan ole edes harrastanut). Hiki virtaa ja toivottavasti heinäkuuhun mennessä jonkinlaista tulostakin on jo saatu aikaan. 

Myöhäinen syntymäpäivälahja, joka lämmitti sydäntä enemmän kuin paljon! Sunnuntaina oli myös tehokas jalkatreeni!

Nyt minun on aika siirtyä luentodiojen pariin, joten adios! 

Viivi

P.s. Koska bloggaaminen ei ole ollut ensimmäisenä mielessä, kuvien räpsiminen kamerallakin on päässyt unohtumaan. Ensi kerralla sitten vähän vahvemmin. Loppuun kuitenkin kameroiden kätköistä löytyneitä kuvia tältä kuulta.

Vietimme pääsiäisen Raumalla ja äiti varmisti, että lapsuusmuistot pomppasivat välittömästi pintaan. Onko teille tipuset munineet pupneidin hedelmärakeita, kun olette olleet pieniä? Meillä nämä olivat aika usein vielä todellisia munakoneita ja satoa sai kerätä moneen kertaan päivässä.

Saimme huikean pääsiäisyllätyksen Itävallasta.

Ei mennyt Lukko finaaliin, mutta ainakin me kävimme todistetusti katsomassa peliä jäähallilla!

Kinderpiirakkaa vain oli pakko kokeilla. Ja oli muuten aivan sairaan hyvää!

Kävimme katselemassa juhlatilaa Ruissalosta ja ajelimme lopuksi vielä kävelemään pieneksi hetkeksi Ruissalon kylpylän rantaan. Maisemat olivat niin upeat.