Moikka!
Täällä Viivi, joka sairastaa edelleen. Koska sairastan ja joudun samaan aikaan opiskelemaan hullun lailla, unohtamatta töissä käymistä, olen joutunut priorisoimaan tällä hetkellä asioita elämässäni. Tämä tahtoo sanoa (ah, kiitos anatomian professori tuon kyseisen lauseenalun tartuttamisesta..) sitä, että bloggaaminen ja muu muistiinpanojen ulkopuolinen tarinointi on jäänyt lähes olemattomaksi, jos niitä muutamia satunnaisia "kos meil tunti alkaa" - tyyppisiä facebook-/whatsappviestejä ei tähän lasketa. Kieliopillisesta kirjoittamisesta ei ole puoleentoista viikkoon ollut tietoakaan ja paperit ovat täynnä avainsanoja, joiden tarkoitusperistä en tiedä tai edes ymmärrä yhtään mitään. Päätin kuitenkin tulla nyt kirjoittelemaan senkin uhalla, että teksti on täyttä puuroa ilman yhtään oikeaan paikkaan osuvaa välimerkkiä. Jostain se on taas kuitenkin aloitettava.
Minua piinaa siis edelleen tämä jonkin viruksen aiheuttama inhottavaakin inhottavampi syysflunssa. Viides viikko loppuu juurikin tänään ja huomenna voinkin sitten jo kertoa olevani kuudetta viikkoa kipeänä. Valoakin on toki silloin tällöin näkynyt tunnelin päässä, mutta olen omaa tyhmyyttäni onnistunut sen kyseisen valon taas kadottamaan. Otetaan nyt vaikka esimerkki kahden viikon takaa, kun olin jo hiukan paremmassa kunnossa, kuin koko edeltäneen viikon aikana olin ollut. Silloin kaksi viikkoa sitten juhlittiin pikkumustissa Fetussitsejä eli meidän ykkösvuotisten omia (ja ensimmäisiä) sitsejä. Minulle sitsaaminen ei ollut entuudestaan tuttua, joten tottakai minä sinne menin. Ja se reissu ei päättynyt selvään yöhön. Tai sitten pyörässä vain oli vika, sillä se ei kulkenut koko vajaan kilometrin matkalla metriäkään suoraan. Kotiin saavuin toki hihitellen ja homma oli aamullakin ihan fine, mutta se pikkumustan ja oksia raiskaavan tuulen yhdistelmä ei ollut kovin hyvä. Nuha iski seuraavana päivänä nyrkillä silmään.
Sitten sillä seuraavallakin viikolla luulin jo pääseväni takaisin elävien kirjoihin. Sillä viikolla myös postailin viime kerran niistä rieskoista! Kaikki oli taas suurinpiirtein fine, mutta sitten tulivat kastajaiset ja häpeäkseni voin taas kertoa, etten pystynyt tälläkään kertaa pitämään kaikkia vaatteita päälläni tuolla hyytävässä ulkoilmassa, vaan suostuin muun muassa toimittamaan ihmiskanvasin (en edes tiedä oikeaa kirjoitusasua, mutta olin siis piirtelyn ja taiteilun alusta) virkaa keskellä Vartiovuoren mäkeä. Lisäksi osallistuin bileteltan reiveihin keskellä Kupittaan puistoa ja lopulta intouduin toppi päällä (ja housut toki jalassa) vetelemään leukoja Kupittaan puiston puussa ja tekemään etunojapunnerruksia suorinvartaloin siellä jääkylmässä maassa. Virvoittavat juomatkin toki maistuivat ja loppuillasta minutkin upotettiin siihen samaiseen vesisaaviin, johon kaikki muutkin kipeät ihmiset ennen minua oli upotettu. Bye bye hyvä ole ja nuhan loppu, mutta olenpahan ainakin virallisesti medisiinari! Siitä sitten alkoikin uusi erä tämän pirullisen yskän kanssa.
Nyt olen edes hieman viisastunut. Tällä viikolla olen jälleen vain maannut sohvalla, lukenut solu- ja kehitysbiologian tenttiin, käynyt koulussa luennoilla ja pakollisissa harkkatöissä, minkä lisäksi istun tälläkin hetkellä töissä. Olen kuitenkin jättänyt alkoholit juomatta (vaikkakin tänään ajattelin juoda tämän vuoden ensimmäisen jouluomenasiiderin!!) ja pippalot hippaloimatta. Olen myös onnistunut pitämään tällaisella ilmalla vaadittavat ulkovaatteet visusti päälläni, minkä lisäksi kuljen kotonakin topattuna michelinukoksi. Teetä on kulunut litratolkulla, monivitamiinejakin olen ottanut säännöllistäkin säännöllisemmin, minkä lisäksi olen vihdoin onnistunut ottamaan kaikesta kipeilystä huolimatta itseäni niskasta kiinni ja parantamaan ruokavalioni taas siihen kuntoon, kuin se oli ennen kesän alkamista. Toivonkin tämän taudin talttuvan ensi viikon aikana, jotta pääsen juonneopetukseen (terveyskeskuksessa toteutettava lääkiksen ekan vuoden opiskelijoiden "harjoittelu", jossa seuraamme oikeiden lääkäreiden toimintaa vastaanotolla) terveenä kuin pukki!
Sopivalla aasinsillalla siirrynkin sitten siihen ruokavaliota koskevaan juttuun. Sain nimittäin viikonloppuna Raumalla ollessani tähän hetkisen elämäni pahimman suolistokrampin. Noista krampeista olen kärsinyt nyt noin 1½ vuoden ajan ja noin vuosi sitten löysin vihdoin lääkärin, joka osasi heti oireiston kuultuaan kertoa minun kärsivän (HUOM! EI sairastavan) ärtyneen suolen oireyhtymästä. Tämä kyseinen lääkäri kertoi ohutsuolessani olevan tavallista enemmäin joitain reseptoreita, jotka joutuessaan kosketuksiin tiettyjen aineiden kanssa aiheuttavat valtavat suolistokrampit. Melkein puolen vuoden ajan olin ilman noita kramppeja, mutta tässä kun vähän repsahdin syömään mitä sattui ja milloin sattui, krampit palasivat takaisin. Ensimmäisellä kerralla pitkiin aikoihin kipu alkoi kolmen (saa vähän nauraa, mutta ei paljon :D) Arnoldsin donitsin syömisen jälkeen ja nyt viimeisimmällä kerralla edeltävän päivän ajan olin pistänyt poskeeni jos jonkinmoista herkkua ja karkkia. Kipu alkoi yöllä n. klo 12 aikaan eikä kadonnut saamieni lääkkeiden avulla pois. Kylmäpussikaan ei auttanut. Makuuasentoa ei pystynyt ottamaan eikä kävelykään tuntunut hetkeäkään hyvältä. Koskaan ennen en ole joutunut kallistumaan pytyn puoleen, mutta tällä kertaa kipu oli liian kova vatsalaukun täytteiden kanssa kestettäväksi. Ja uutta lääkettä naamaan vanhan noustessa muun sisällön mukana ylös. Kahden tunnin ajan uikutin äidin jalkopäässä halaillen sellaista olohuoneen nahkapallia täysin luonnottomassa asennossa ja keikkuen kantapäideni varassa eteen ja taakse. Joskus siinä puoli kolmen maissa olin nukahtamispisteessä ja päätin taapertaa omaan huoneeseeni Markuksen viereen, joka ei huudoistani huolimatta ollut herännyt. Siksi siis uikutin äidille enkä Markukselle. Tällä kertaa kipu oli todella paljon edellisiä kovempi ja särki myös todella paljon selän puolelle. Oliko kyseessä sitten ainoastaan kivun säteileminen vai jotain muuta, se jääköön nähtäväksi. Seuraavana päivänä muistona oli koko päivän kestänyt yökötys ja tuskahiki. Tuskahiki tosin taisi johtua tästä pirun flunssasta.
Kuitenkin. Tässä sitä nyt ollaan, sokeriaddiktina, joka jo viiden päivän ajan on ollut ilman itselisättyä sokeria ja nameja. Itselisätyllä sokerilla tarkoitan nyt sitä, etten ole viiteen päivään syönyt mitään herkkuja tai kaatanut lusikalla sokeria minkään ruuan joukkoon. Olen taas alkanut tosissani laskeskella syömiäni kaloreita enkä vietä 2-3 "huijauspäivää" (cheatday) viikossa. Olo ei todellakaan tunnu vielä autuaalta enkä ole vielä lähelläkään parantumista, mutta ehkä tämä tästä. Ainakaan en ole niitä kramppeja saanut tämän viikon aikana, joten olen ihan tyytyväinen "uhraukseeni". Tänään kaupassa käydessämme ei edes tehnyt mieli karkkeja ja herkkuja, sen verran se viikonlopun episodi pääsi pelästyttämään.
Muuten homma kulkee ihan omalla painollaan. Salia en ole nähnyt moneen viikkoon. Ainoat urheilusuoritukset ovat olleet fillarointi paikasta toiseen ja ne kastajaisillan leuanvedot myötä- ja vastaotteella puuta vasten, muutama nanna burpee sekä melkein 50 etunojapunnerrusta... Siinäkin on siis tähän fyysiseen olotilaan nähden ihan liikaa kaikkea. Kuluja lasketaan, yli varojen eletään ja sillä viisiin. Mikäs tässä on elellessä!
Nyt taidan kaivaa kirjani jälleen esille ja alkaa päntätä siihen tulevaan tenttiin. Lisäksi odottelen täällä kieli pitkällään, jos joku yksinäinen potilas vaikka sattuisi eksymään pistettäväksi! :D
Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille ja anteeksi hiljaiseloni sekä tämän vuodatuspostauksen kuvattomuus! Palailen asiaan toivottavasti vielä viikonlopun aikana! :)
Opintotukea odotellessa,
Viivi
Ihana blogi sulla! :) Oon itse hakemassa Turun lääkikseen ensi keväänä :) Tiedätkö, saako tuon juonneopetuksen suorittaa ihan missäpäin Suomea tahansa vai hyväksytäänkö vain Turun seudun terveyskeskukset? On aina kiinnostanut tietää ja nyt tuli mahollisuus kysästä :) PS. Paranemisia sulle!
VastaaPoistaHeippa! Oi, kiitos paljon! :) Alkajaisiksi pakko kehua hienoa valintaa, Turku on kiva kaupunki ja ainakin näin parin kuukauden kokemuksella meidän lääkiskin on ollut ihan mieletön! ;) Tuosta juonneopetuksesta: Meiltä kysyttiin jo ennen koulun alkua yhdellä kyselylomakkeella, mistä olemme kotoisin, missä nyt asumme, omistammeko autoa ja haluammeko suorittaa juonteemme mahdollisesti ruotsinkielisessä terveyskeskuksessa. Noiden tietojen perusteella meidät sitten jaettiin terveyskeskuksiin, joihin kuului Turun tk:sten lisäksi mm. Satakunnan terveyskeskuksia (Rauma, Luvia, Pori) sekä Turun lähiseudun terveyskeskuksia, kuten Halikko, Salo, Parainen, Somero (muistaakseni) jne. Ihan kaikkialle juonnetta ei siis ole mahdollista kai päästä suorittamaan ja itse siihen pääsee hyvin minimaalisesti (valitettavasti) vaikuttamaan! Koulu korvaa matkustamisesta koituneet kulut, joten sen suhteen ei kannata huolestua! Meillä kaikilla raumalaisilla kävi todella hyvä tuuri, sillä pääsimme kaikki suorittamaan juonnettamme juuri Raumalle! Eli jos tähdet ja planeetat ovat oikeassa järjestyksessä, kun paikkoja jaetaan, saattaa sitä päätyä juuri sinne, minne on halunnutkin! :) Kysele ihmeessä vaan, jos on jotain kysyttävää, vastaan parhaani mukaan!
PoistaTsemppiä luku-urakkaan! Se kannattaa ottaa 110% tosissaan, koska yleensä juuri kova työ ja urakointi noissa talkoissa palkitaan! :)
Oleppas hyvä :) Sillä mie Turkuun haenkin (vaikka kaukaa Keski-Suomesta olenki), kun oon kuullut kaupungista ja lääkiksestä kaikkea positiivista! :) Ahaa, niin vähän arvelinki jotta ei varmaan ihan joka puolelle Suomea voi päästä: no, ei sillä loppuviimein ole väliä, kunhan jossakin on paikka, minne pääsee seuraamaan! Kiitos muuten tsempeistä: tässä sitä ollaan kovasti jo yritetty laskealaskealaskea, tosin vielä vaihtelevalla menestyksellä :D Mutta eiköhän se tästä. Huolettaa vaan, kun alkaa tuo ikä painaa (heh, ihanku olis jossain eläkeiässä jo :D): oon ens keväänä pääsykokeitten aikaan jo 24.v.! Mutta oon kuullut "huhuja" jotta hakijoissa ja sisäänpäässeissä ois tosi monenikästä porukkaa..? On varmaan mahtava tunne, kun se hyväksymiskirje kolahtaa postiluukusta! Senku sais ittekki kokea joskus! :)
VastaaPoistaJuu, se on ihan totta! :) Omalle kotiseudulle on aina tietty kiva päästä, se on ihan ymmärrettävää, mutta tavallaan olen itse oppinut myös (labrahoitajakoulun aikaan), että joskus ihan täysin vieras ja uusi paikka voi olla jopa parempi kuin se tuttu ja turvallinen vaihtoehto! :) Ja juonteelle mennään onneksi kaverin kanssa, joten aina on se tuki ja turva siinä vieressä mukana!
PoistaVielä on onneksi aikaa, joten ei kannata vielä ihan hirveetä stressiä ottaa! Oon blogin alkuaikoina tehnyt päivityksen lukusuunnitelmasta ja sen tärkeydestä, voit käydä lukemassa ja katsomassa, jos sieltä joku vinkki osuis omalle kohdalle sopivasti! :) Lukusuunnitelman tärkeyttä en voi itse kuin vain painottaa kovin sanoin, ilman sitä mun lukemisesta ei varmaan olis tullut mitään!
Heh, ollaan sitten suurinpiirtein saman ikäisiä ja senpä vuoksi voin sanoa, että TIEDÄN TUNTEEN!! :D Aina se suurin osa sisäänpäässeistä on tietty just ylioppilaaksi kirjoittaneita ja vuotta heistä vahempia, mutta nytkin meitä 1991 syntyneitä on aikamoinen lössi tuolla ykkösten joukossa ja ihan nelikymppisiäkin joukosta löytyy muutamakin! Joten no worries, et oo vielä ikäloppu! ;)
Pakko myöskin myöntää, että sen kirjeen kolahtaminen postiluukusta oli ihan huikeeta, koska se sinetöi oikeestaan kaiken! Mutta vielä huikeempaa oli, kun menin heti tulosten tultua medisiinan oveen katsomaan, pääsinkö sisään (olin töissä siinä tien toisella puolella virusopin laitoksella ja näin ikkunasta, kun tulokset laitettiin oveen) ja siinä sitten kun ovessa näki nimensä sisäänpäässeiden listalla.... Huh, meni kyllä maailma hetkeksi niin sekaisin.... :) Toivon totisesti, että sä saat tuntea ne tunteet ensi vuonna heinäkuun alussa!!! :)
Kyllä, totta tuokin! :) Voi ehkä olla jopa helpompaa, kun ei tunne kaikkia ympärillä olevia ihmisiä: jos pääsisin joskus lääkikseen ja sitten tulisin juonneopetukseen omalle kotipaikkakunnalle, jossa kaikki ihmiset tuntee toisensa, niin saattais olla jopa vähän "kiusallista" :) Mutta joka tapauksessa, onneksi on kaveri mukana!
VastaaPoistaLuojan kiitos pääsykokeeseen on vielä aikaa! Silti meinaa paniikki iskeä, että mitä jos en ehikkään opiskella kaikkea jne. Pitääpäs käyä vilikasemassa sun viime vuoden lukusuunnitelmaa! :)
Ihana kuulla, että ykköstenki joukossa on vielä meitä "ysiykkösiä" ja jopa nelikymppisiä: ei tuu niin kauheaa ikäkriisiä ;D Viime keväänä muuten istu pääsykokeissa minunki takana pari about nelikymppistä naisihmistä :)
Mikäpä vois olla parempi tunne kuin se, että kova työ tuottaa tulosta! Etenki näissä pääsykoejutuissa. Voi vitsi, voin kuvitella miten sydän tykyttää kamalasti, kun kulkee kohti sitä ovea, missä on hyväksyttyjen nimet ja sitten kun sieltä löytyy vielä se oma nimi! Sitä tunnetta toivoessa... :) Alko jo nyt jännittämmään :D
Hyvällä lukusuunnitelmalla saa ihmeitä aikaan! Samoin hyvin rytmitetyillä päivillä! Sillä tarkoitan sitä, että lukeminen ei saa hallita mieltä (helpommin sanottu kuin toteutettu) 24/7, vaan pitää olla muutakin aktiviteettia. Itse luin maksimissaan 8h päivässä, minkä jälkeen laitoin kirjat sivuun ja lähdin salille. Rautaa paiskoessa yleensä pääsykokeet unohtuivat ja kotiin palasi taas virkeänä, välillä olisi jopa tehnyt mieli laskea ja lukea vielä lisää! :D Siitä oli sitten kuitenkin seuraavana päivänä hyvä taas jatkaa eteenpäin!
PoistaJos nyt teet sellaisen semi-kevyen lukusuunnitelman, ehdit varmasti laskemaan kaikki fysiikan ja kemian oppikirjat läpikotaisin, tekemään n. 3-5 vuoden säteellä kaikki kemian ja fysiikan yo-kokeet, lukemaan biologian kirjoja ees taas ja kertaamaankin vielä viimeisten viikkojen aikana! Itse laskin siihen vielä päälle valmennuskurssilta saatuja integroituja tehtäviä! (Tammen fysiikan kirjoihin saa ostettua heidän nettisivuiltaan muuten kaikkien tehtävien ratkaisut! Helpotti mun elämää huomattavasti, kun mulla oli tapana aina jäädä sitten märehtimään sellaisia vaikeampia tehtäviä, joita en osannut heti laskea! Taisivat maksaa max 30 euroa!)
Ikä ei oo tuolla laitoksella kyllä mikään ongelma ja loppujen lopuksi, kun sitä hommaa miettii, niin töitä ehtii tehdä varmasti monta kymmentä vuotta ja lääkärithän voi jatkaa töitä vielä eläkeiän ylitettyäänkin, joten niitä kyllä sitten pääsee tekemään, vaikkei nyt ihan 19-vuotiaana sisään olisi päässytkään! :)
Heh, tässä kun näitä kaikkia juttuja kertaa mielessään, alkaa itseäkin jotenkin kummasti jännittää! Tainnut jäädä joku trauma siitä kaikesta hakemisesta, heh :DD Pieni jännitys on kuitenkin pääsykokeita ajatellen sullakin vaan hyvästi --> saa ihmeitä aikaan ja pitää motivaation yllä ;)