Paluu salille

Heippa!

Olen parantunut. Tai nyt ainakin uskallan sen jo jokseenkin sanoa ääneen, sillä en usko, että tauti iskee enää takapotkulla takaisin. Kierrepotku tosin on vielä mahdollinen, koska paluu kouluun koittaa taas perjantaina, jolloin luentosali täyttyy jälleen köhivistä, niiskuttavista ja viruksia aivastusteen mukana erittävistä luokkakavereista. Mutta minkäs sille voi, kun kouluun on tultava, muuten jää jälkeen! Itsekin juuri näin tein ja varmasti osaltani vaikutin nyt kipeinä olevien ihmisten sairastumiseen. 

Viime perjantaina oloni oli jo suhteellisen hyvä. Aamulla kurkku oli vielä hiukan kipeä, räkää irtosi satunnaisesti ja välillä yskäyskin kävi kylässä tuoden mukanaa hyvin hyvin sitkeää ja keltaista limaa. JES! Tauti oli siis hellittämässä, sillä juuri tuo räkä/lima oli saatava ulos! Ilmoitin Markukselle lähteväni salille, vaikken tiennyt yhtään, mitä siellä tekisin tai mitä ylipäätänsä jaksaisin tai pystyisin tekemään. Päätös piti ja lähdimme kuin lähdimmekin pitkästä aikaa salille.

Siinä se on, valmiina lähtemään kohti salia!!

Salilla mikään ei ollut muuttunut. Samat naamat treenaamassa (osasta naamoja olin iloinen, osa taas laski fiilistä, kuten aina ennenkin = mikään ei siis ollut muuttunut), samat laitteet, samat painot ja minun vakiopukukaappinikin oli vapaana! Hyvät puitteet siirtyä salin puolelle!

Kulmakaappi nro: 9.

Salille lähtemisessä vaikeinta ei tosiaankaan ollut näin pitkän tauon jälkeen päätös sinne lähtemisestä, vaan armon antaminen omalle keholle, joka pyristeli lähes jokaisen liikkeen kohdalla kovasti armotonta tekemisen haluani vastaan. On vaikeaa myöntää, ettei jaksa. Vielä vaikeampaa on kohdata se tosiasia, että kroppa on 6-7 viikon aikana menettänyt voimaansa ja lihakset ovat alkaneet palautua sille tasolle, josta vuoden alussa lähdin liikkeelle. Kaikki työ turhaan. Ikinä en ole salilla kiroillut. Ennen perjantaita. Se kyseinen rintatreeni otti koville. Todella koville. Otti jopa niin koville, että itkuvaihe meni kokonaan ohi edes ilmentymättä ja päädyin suoraan siihen epäuskoiseen hekotusvaiheeseen, jossa vain ihmettelin ärräpäiden saattelemana, miten vinopenkkipunnerruksen painot voivat kuudessa viikossa tippua 12 kg:sta tippua alle kymmeneen kiloon ja miten 3 x 12 toiston sarja saikin yhtäkkiä 3 x 7 toistoa muodon.

Kotona päivittelin jatkuvalla syötöllä lihaksieni voimattomuutta ja mietin, miksi minulle juuri kävi näin. Miksi kaikki tehty työ meni hukkaan ja mistä löydän motivaatiota alkaa taas työstää kaikkea alusta alkaen. Lopulta tulin itsekin siihen tulokseen, ettei vika ole minun, näin vain tapahtui. Enhän minä kipeänäkään olisi salille voinut mennä?! Nyt on vain kerättävä itsensä, marssittava uudestaan salille ja taottava rautaa entistä kovempaa. 

Tämä kuva tuli vastaani facebookissa ja boostasi treeni-intoani tämän pohjakosketuksen jälkeen ihan tosissaan!

Meninkin salille sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina kiusasin jalkani rikki ja sunnuntaina teimme yhdessä Markuksen kanssa selkätreeniä. Olin jo perjantain vuoksi tietoinen lihasteni heikommasta kunnosta, joten sarjapainojen laskeminen jaksamattomuuden takia ei tuntunut enää yhtä pahalta kuin perjantaina. Osasin aloittaa varovasti ja lisätä painoja siihen pisteeseen, etten enää jaksanut. Kertaakaan en jäänyt tangon alle, mutta silmät pullistuivat muutamaankin kertaan vaarallisen ulos päästä. Tässä tapauksessa se oli kuitenkin hyvä asia: ymmärsin rajani, löysin rajani ja yritin ylittää ne turvallisuuden sallimissa rajoissa. Selkätreenikin kulki ihan kivasti ja oli kiva huomata, että selkälihakset ovat suurista lihasryhmistä kärsineet treenaamattomuudesta kaikkein vähiten. Jouduin laskemaan painoja nimittäin vain maksimissaan 5 kg:lla. 

Saliselfie, totta kai!

Pahin psyykkinen shokki treenaamisen uudelleen aloittamisesta on siis ohitettu ja hoidettu. Mieli on 100 %:sti mukana treenaamisessa, mutta tällä hetkellä kroppa lyö omat kapulansa rattaiden väliin. Kärsin nimittäin aivan valtavista lihaskivuista. Rintalihakset ovat edelleen perjantaista kipeinä, jalat lauantain jäljiltä ja jopa selkä sunnuntaisesta piiskaamisesta ihan arkana. Selkälihasten kipeyden vielä tänäänkin ymmärrän hyvin, mutta rintalihasten ja jalkojen sopisi alkaa tehdä jo pikkuhiljaa yhteistyötä kanssani.. Koska rintalihakset ovat vielä ihan hirveän kipeät, olen joutunut lykkäämään tämän viikon salille menoa ja kahdella päivällä. Olkapäiden tekemisestä tässä kunnos kun ei tule yhtään mitään. Hauiksetkin ottivat oman osumansa selkäpäivän aikana, joten käsiäkään ei uskalla mennä vielä treenaamaan. Samalla päänvaivaa aiheuttaa myös treenipäivien oikea järjestäminen, varsinkin, kun käsien lihakset saattavat kipeytyä todenteolla ensimmäisen treenin jälkeen. Tästä taas kärsisi rintapäivä. Jalkapäivä on onneksi ihan oma yksikkönsä, joten jalkojen parannuttua pääsen edes niiden kimppuun välittämättä muun kropan kiputiloista.

Osasin olla koko sairastamisjakson ajan iloinen saamistani vapaailloista, kun salille ei tarvinnut raahautua kaiken tuulen ja sateen keskellä. Kun vihdoin pääsin kuitenkin takaisin salille, ymmärsin välittömästi, mitä elämästäni on puuttunut. Vaikka vapaa-aika onkin näennäisesti ollut aivan ihanaa ja rauhoittavaa, olen omassa elementissäni juuri salilla, jossa kaikki patoutuneet tunteet pystyy purkamaan ja käyttämään voimavarana uusien ennätysten ja itsensä voittamisen saavuttamiseksi. Ruoka maistuu myös ihan eri tavalla, kun on saanut alleen ensin kunnon tehokkaan treenin. Joku psykologinen juttu treenillä on siihenkin, että ruokaa syö myös paljon paremmalla mielellä, kun tietää jo polttaneensa aikamoisen määrän kaloreita salin puolella!

Tästä on hyvä jatkaa taas eteenpäin ja alkaa rakentaa sitä jo melkein sormien välistä pois karannutta haavetta unelmakropasta ja huikeasta bikini bootysta! ;)

Kuullaan taas,

Viivi